OLEN TULOSSA!!!!

Tuleva Suomen reissuni on jo lähes kulman takana. Ja se jännittää! Viimeisimmästä Suomen-visiitistä on vierähtänyt jo yli vuosi ja se tuntuu ahdistavalta. Olisin halunnut käydä ainakin viime kesänä tai syksynä piipahtamassa, mutta jalkaleikkaukset olivat tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Mutta olenpahan saanut ainakin jalkani kuntoon, niin eipähän tarvitse enää pelätä, että kestääkö kintut matkustamista.

Siis, nyt se tärkein juttu: haluan nähdä teitä ihmisiä reissuni aikana! Ja heti perään ikävämpi asia: visiittini kestää vain 2,5 viikkoa, joten aikani on todella rajallinen. Saavun Suomeen helmikuun 28. ja maaliskuun 1. välisenä yönä ja takaisin matkustan 17. maaliskuuta. Jos siis tiedät jo, milloin haluaisit treffata, mutta että itselläsikin on rajallisesti aikaa, ilmoittele mikä päivä kävisi parhaiten! Muutaman päivän olen jo ehtinyt lyömään lukkoon.

KOHTA NÄHDÄÄN!!! :)

Nyt on homma pulkassa!

Ei siis pulkkailuun tarkoitetussa pulkassa (varsinkaan kun täällä ei varmaan sada vielä kuukauteen lunta), vaan että nyt se on siinä! Tänään oli taas vaihteeksi kontrolliaika lääkärille. Sitä ennen olin hermoillut ihan urakalla siitä, että mitäköhän tuo sanoo jalan kunnosta, koska edellisellä kerralla todettiin parantumisprosessin olleen hidasta.... Mutta ei!

"Näyttää hyvältä. Kaikki kunnossa."

WHAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tämä tarkoittaa sitä, että keväällä alkanut leikkausten ja kontrollien täyttämä prosessi on OHI. OHI!!! (Okei, käyn vielä tämän kuun loppuun asti fysioterapiassa varmuuden vuoksi. Mutta se on OHI!) Ja mitäkö tämä tarkoittaa? Tämä tarkoittaa sitä, että meikä pystyy viimein suunnittelemaan kunnolla tulevaisuutta! Mä pystyn suunnittelemaan Suomen reissuja!Ja kaikkea muutakin!

Musta alkoi tuntua siltä, että nyt mä oon tavallaan vapaa, sekä fyysisesti että psyykkisesti: fyysisesti siinä mielessä, että mä pystyn liikkumaan hyvin vapautuneesti (vaikka en vielä ihan pysty juoksemaan). Psyykkisesti asia on vaikuttanut siihen, että mulla silloin tällöin oli inhottava tunne siitä, että koin itsenä rammaksi, kun en päässyt mihinkään ja olin erittäin riippuvainen Ruusta (sekä parista muusta ihmisestä, jotka kävivät mua moikkaamassa. Muutenhän mä en nähnyt tai tavannut ketään).

(Ei löytynyt Tommi Läntisen versiota, mutta onneksi Riki Sorsa laulaa villistä ja vapaasta)

Vasen jalka on vielä sen verran turvoksissa, etten vielä ota siitä vertailuvalokuvaa, mutta aion ottaa sen ennen vuodenvaihdetta. Nyt voi sanoa, että ensi vuonna tulee olemaan kirjaimellisesti uudet kuviot ja uudet kujeet. 

 

P.S. Kun sain nähdä röntgenkuvan jalastani, ensimmäinen asia, mikä multa pääsi suusta, oli: "Onpa se nätti!" Lääkäri nauroi aidosti huvittuneena tälle kommentilleni, koska eihän siinä kuvassa näy muuta kuin luita ja muutama ruuvi. Mutta kun niiden luiden asento näytti niin normaalilta aikaisempaan verrattuna, niin sen takia kokonaisuus näytti niin söpöltä. :D

En halua odottaa!

Ihan hirveää on huomata, kuinka jo parin viikon mittainen "mitään-tekeminen" on vaikuttanut leikatun jalkaterän puoleiseen jalkaan. Mullan on tikkujalka! :( Ei siinä, tämä sama tapahtui myös tuon toisen jalan kanssa, mutta silti. On se vaan karsean näköinen. Vielä pitäisi 3 viikkoa jaksaa tätä tekemättömyyttä, niin pääsen taas juttusille lääkärin kanssa, joka silloin toivottavasti antaa mulle luvan aloittaa kävelemisen.

 Kuva otettu noin viikko sitten samana päivänä, kun kipsi poistettiin.

Mä niiiiiin haluan jo pihalle! Päästä kävelemään ja kokeilemaan taas lenkkeilyä. Oon jopa kuolastanut lenkkarimainoksia, koska tarvitsen uudet lenkkitossut. Täällä olis sitä paitsi tällä hetkellä aivan mahtavat lenkkeilykelit... myyh.

Nyt tyydyn katselemaan pihalle, kuuntelemaan mun tavanomaisinta lenkkeilymusiikkia ja laskemaan päiviä kontrolliin.

Leikkauspäivä

Se on nyt siinä! Vasen jalka on leikattu, vaivaisenluu jonkin verran suoristettu ja jalkapöytä muokattu tukevammaksi muutamalla ruuvilla. Vaikka jalka tuntuukin nyt ihan hyvältä (ei liikaa kipuja), niin oli eilinen kyllä aikamoinen tapahtuma.

Tällä kertaa mut leikattiin sen verran aikaisin aamupäivästä, että pystyin lähtemään kotiin samana iltapäivänä. Kymmenen tienoilla mut laitettiin valmiiksi (sain tässä vaiheessa rauhottavat) ja viemään kohtia salia, jossa mulle laitettaisiin puudutukset. Mutta hoitajilla oli sattunut jokin kömmähdys nimien kanssa ja ne toivat mut liian aikaisin saliin, joten ei kun takaisin osastolle odottamaan. Odotin ehkä reilun puoli tuntia, joten ei se sinänsä mikään ongelma ollut. Tapoin aikaa ottamalla torkut.

Vähän ennen yhtätoista pääsin lopulta saliin. Viime leikkauskerralla puudutuksen laittaminen oli sen verran tuskallista, että toivoin tämän kerran menevän vähän sujuvammin. No joo, ei menny niin kuin Strömsössä: ja kanyylin laittovaiheessa tuli ongelmia, kun anestesialääkärit eivät tahtoneet löytää mun kämmenselästä suonta. Lopulta yksi niistä otti kanyylin pois ja laittoi sen kämmenselän sijaan mun ranteen sivulle. Voi luoja miten se tuikkasi sormiin! Ei auttanut ollenkaan selkäydinpuudutukseen valmistautumista. Mutta joo, pienen järkytyksen jälkeen sitten vaan odoteltiin, että puudutus alkaa vaikuttaa, minkä jälkeen päästiin leikkaussaliin. Itse leikkaus sujui tällä kertaa ilman mitään isompia tai pienempiä yllätyksiä. Silloin tällöin tuntui hiukan hassulta, kun lääkäri porasi jalkaa, niin se tärinä tuntui mun alavatsassa. :D

Kun kaikki oli saatu kuntoon ja jalka laitettua kipsiin, päästiin heräämöön, missä hoitajat miettivät, pitäisikö mulle laittaa katetri, mutta sain onneksi vältettyä sen. Ikävä yllätys oli tosin se, miten pian mun jalkaa alkoi särkeä. Edellisellä kerralla leikkauksen jälkeen meni ehkä muutama tunti, kunnes mun jalka kipuili noin 4-5 viiden luokkaa (he käyttävät kipuasteikkoa 0-10, nolla ei yhtään kipua ja kymmenen sietämätöntä kipua). Tällä kertaa jo osastolle päästessäni jalkan kipu oli noin 6-7 luokkaa. Kipulääkkeiden ja sängyn asennon vaihtamisen  jälkeen tilanne jo vähän helpotti, mutta täytyy myöntää, että mua mietitytti, kuinka selviäisin loppupäivän kotosalla.

Edellisilta oli kieltämättä hitusen tuskallinen, mutta tänä aamuna vointi on ollut jo parempi. Vaikka jalkaan sattuu edelleen, pystyn kuitenkin nostamaan sitä ilman että tarvitsen ulkopuolista apua.

Olin myös turhaan huolissani siitä, kuinka jaksaisin kävellä ja tasapainoitella tuon jo leikatun jalan kanssa. Sen verran kipeä tuo kipsijalka on, että oon tyystinpä unohtanut, että oikea jalka olisi joskus ollut heikko ja melkein yhtä kipeä. :P

Nyt sitten vaan toipumaan mahdollisimman nopeasti...!

Jalasta ja vähän muustakin

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut vähän yhtä sun toista, etenkin terveyteen liittyen. Olen sen verran hyvin palautunut, että viimeinen fysioterapiasessioni oli melkein pari viikkoa sitten: Terapeutti kysyi silloin, miten edellinen viikko oli mennyt, ja kun kerroin juoksemisen ja hyppimisen sujuvan mainiosti, hän kysyi, että tarvitsenko enää häntä. Otin tiedon vastaan sekä iloiten, mutta myös hiukan suru puserossa. Totta kai olin iloinen, että olen kuntoutunut n. 1,5 kuukaudessa näinkin hyvin, mutta toisaalta taas pidin viikkottaisista tapaamisista terapeutin kanssa (kun en muuten oikein tapaa ihmisiä).

Mutta eipä siinä. Reippaasti olen yrittänyt mennä lenkille samaan tahtiin kuin ennenkin. Pari kertaa olen yrittänyt tehdä sprinttejäkin, mutta ne tuottavat jalkaan vielä kipua ihan siitä syystä, että leikatun jalan kenkä "hölskyy" jalassa. Tarttis kyllä uudet kengät, mutta kun jalat ovat täysin eri kokoa, niin vähän vaikea on lähteä mitään ostamaan. (Ennen leikkausta en muutenkaan ole löytänyt täältä kenkiä itselleni, kun ovat pirskatti vie niin kapeita. :-( )

Viime viikon loppupuolen treenamista haittasi tosin se, että sain allergisen  reaktion - hunajamelonista! Mulla ei ikinä ennen ole ollut ruoan kanssa mitään vakavampia terveydellisiä ongelmia ja olen aika hyvin pystynyt syömään kaikenlaista, niin tämä tuli yllätyksenä. Yhtenä iltana Ruun isä oli ostanut jälkiruokamielessä hunajamelonin. Kun olin syönyt loppuun melonisiivuni, kurkkua ja kieltä alkoi samantien kutittamaan ja polttamaan todella ikävästi ja yön aikana meni röörit ihan tukkoon. Seuraavana aamuna kurkku oli edelleen arka ja nokka vuoti kuin Niagaran putoukset. Ajattelin tosin ensin, josko flunssa oli yllättänyt. Toisaalta halusin varmistaa, oliko kyseessä allerginen reaktio, niin syötiin sunnuntai-iltana verkkomelonia (läheinen hedelmä hunajamelonin kanssa). Minulle riitti pelkästään yksi siivu: taas meni röörit tukkoon. Nyt osaan ainakin välttää kyseistä hedelmää hyvällä syyllä.

Mutta nyt se tärkein asia! Kävin taas kontrollissa sillä samalla lääkärillä, joka leikkasi tuon jalkani ja sovittiin, että jalkani leikattaisiin noin puolentoista kuukauden sisällä. Anestesialääkärin juttusille pääsen jo tänä perjantaina. Ainut ero viime kevääseen oli se, etten suoraan pystynyt vaikuttamaan leikkauspäivämäärään. Ehkä niillä on nyt ruuhkaa tai jotain.... Mutta leikkaus on kuitenkin varma juttu, ja olen siksi tyytyväinen. En ole edelleenkään pystynyt suunnittelemaan yhtään mitään isompaa asiaa (kuten Suomeen matkustamista), ennen kuin tämä jalkaprojekti on kokonaisuudessaan ohi.

Loppukevennys: Tämä samainen lääkäri naureskeli sitä, että kun täällä on niin vähän suomalaisia, että pystyn ihan rauhassa kiroilemaan suomeksi niin paljon kuin huvittaa eikä kukaan tajua mitään. Tämä lääkäri myös kiroili suomeksi samalla kun hän tutkiskeli mun jalkaa. Miten onkaan niin, että suomesta jää ensimmäisenä mieleen juuri kirosanat? :D

P.S. Jos ihmisillä on aikomusta matkustella jonnekin päin Eurooppaa ja kohteena sattuisi olemaan Hollanti, meillekin voi tulla. :)

Ruusuja mutta myös risuja (piikkien kera)

Mun oli tarkoitus kirjoittaa eilen mun kuntoutumisesta, mutta teen sen nyt tänään. Jos olisin kirjoittanut tekstin eilen, olisi se ollut täysin positiivinen. 

Keskiviikon terapiasessiossa otin nimittäin ensimmäiset hölkkäaskeleeni juoksumatolla. En pysty sanoin kuvaamaan sitä fiilistä, kun sessio oli ohi. Luulin nimittäin, etten pystyisi ottamaan juoksuaskelia vielä pariin viikkoon, mutta mitä vielä! Hölkkäsin yhteen menoon melkein 10 minuuttia ilman, että jalkaa olisi hirveämmin koskenut tai pistellyt. Tästä innostuneena (sekä minä että terapeutti) mun pitäisi käydä hölkkäämässä päivittäin edes vähäisen. Seuraava iso tavoite olisi sitten saada jalkaan niin paljon voimaa, että pystyisin taas hyppäämään. Se nimittäin tuikkasee vielä aika ikävästi jalkaan.

Kävin siis eilen tekemässä yhdistetyn kävely- ja hölkkälenkin, joka menikin suhteellisen mukavasti ottaen huomioon, että asfaltilla lenkkeily on niin erilaisempaa kuin että tekisi saman juoksumatolla. Jalkaankaan ei hirveämmin sattunut. Lihakset olivat vaan tosi hellänä.

Edellä mainitsemat jutut olisin siis kirjoittanut eilen. Nyt lisään tähän loppuun asian, jonka nimeän takapakiksi.

Todennäköistä on, että koska hölkkäily on vielä niin uusi juttu mun uudelle kropalle (uusi jalan muoto vaikuttaa myös muualla kehossa), niin mulla on keskikropan lihakset olleet vähän jumissa, ja tämä kostautui tänään jalkaprässissä: mulla ei ollut asento täysin kohdillaan ja jokin alaselän lihaksista teki pienen niksahduksen.

En pysty sanoin kuvamaan, miten paljon mua suututti. Mä olin ehtinyt edistyä jalan suhteen ihan huimasti näiden parin viikon aikana, ja sitten yks kaks pamahtaa selkä.

Kotiin tullessani otin esiin särkylääkkeet ja geelipussit, joita lämmitän tälläkin hetkellä. Taitaa jäädä tämänpäivän siivoukset tekemättä...

.....#¤#¤%#¤% kun kyrpii.

Pulpul ja varpahia

Ruu oli viime vuonna hommannut rannekkeen (jota käytämme yhdessä) paikalliseen uimahalliin, ja koska jalkani on jo tokkeentunut sen verran hyvää vauhtia, että päätettiin eilisaamuna lähteä polskimaan. 

Suurella ilolla polskin menemään altaassa sammakko-rinta-koiruli-tyylinäytteellä. Kyllä sitä potkiessa vielä huomaa, että täytyy pitää ajatus mukana mm. ojentaessa nilkkaa. Mutta kokonaisuudessaan tuntui aivan hirveän hyvältä päästää liikkumaan niin, että huomasi hengästyvänsä. Varmaan menen tässä joku päivä tällä viikolla ihan itsekseni pulikoimaan.

Kävelemässä käyn toki edelleen. Päivä päivältä yritän saada lenkkejäni pidennettyä, ottaen toki huomioon kivunsietorajat. Vähän ne askeleet saavatkin sattua, mutta siitä huolimatta yritän pitää askeleet oikeaoppisina välttäen turhia "kiertoja".

Treenaan myös päivittäin päkiöille nousua eli toisin sanoen varpailla seisomista. Huomaa kyllä, että oikean puolen päkiä- ja reisilihakset ovat vielä aika heikot ja väsyvät tosi nopeasti. Mutta päivä päivältä tuntuu myös vähemmän kipua jalassa. Ei mitään suuria hyppäyksiä, mutta pienen pieniä edistysaskelia.

Ja askelista tuli mieleen, onnistuin tänään tekemään ensimmäisen askeleen varpaillani! ....tein sen tosin taaksepäin, koska se oli paaaaljon helpompaa, mutta silti. :) :)