Inhottavin vaihe taisi olla se itse odottaminen. Mun täytyi olla sairaalassa jo puoli yhdeltätoista, mutta leikkaus itsessään oli vasta iltapäivällä kolmen nurkilla. Mutta kivoja ja hassuja juttujakin ehti tapahtua siinä välissä. Ensimmäinen hoitsu, joka otti viimeisimmät terveyteeni liittyvät asiat ylös, kysyi että olenko kreikkalainen. Hänen hämmästyksensä oli kohtalaisen suuri, kun kerroin olevani Suomesta.
Pienen keskustelutuokion jälkeen hän vei minut huoneeseen, jonka jaoin kahden muun potilaan kanssa, noin viisikymppisen miehen ja (+/-)70-vuotiaan mummon kanssa. Jossain vaiheessa odotusaikaa huoneeseen tuli joku sairaalan henkilökunnasta juttelemaan mummelin kanssa niitä näitä, ja siinä samalla kysyi sitten omaa vointiani, johon totesin, että minulla on vielä leikkaus edessä. Taas tuli vastaan tämä "Mistä maasta tulet?"-kysymys, ja samalla tavalla vastaukseni herätti hämmennystä. "Olet siis Suomesta, vaikka sinulla on noin tummat silmät ja tumma tukka?!" Mutta kaikista huvittavinta oli se, että tämä mummeli kertoi, että kun hän oli pieni koululainen, hänen koulussaan kävi suomalainen vierailija, joka opetti heille Maamme-laulun. Ensi hän vain lausui sanat ääneen, ja kun kysyin, tietääkö hän melodian, niin sekin tuli tuosta noin vain! Erittäin hämmentävä aamupäivä, täytyy myöntää. :D
Ja kävihän siinä niin, että kun pari muuta hoitajaa saivat tietää, että olen Suomesta, niin alkoi metallimusiikista puhuminen. Ensimmäiset mainittavat olivat tietysti Stratovarius, Nightwish, Sonata Artica ja Children of Bodom. (Myöhemmin leikkauksen jälkeen luonani käynyt brasilialaissyntyinen fysioterapeutti (joka on myös nähnyt Nightwishin livenä) totesi, että Suomessa metallimusiikki on kyseisen maan pop-musiikkia, mikä oli kieltämättä aika hauska toteamus.)
Sitten koittikin se myöhäinen iltapäivä, kun mut laitettiin valmiiksi leikkausta varten. Täytyy kyllä myöntää, että kaikista inhottavin hetki kipujen kannalta oli selkäydinpuudutuksen laittaminen. Muutenkin vihaan neuloja ihan hirveästi. x_x Leikkaussaliin kun päästiin, niin silloin iski pieni paniikki, että kuinka tässä käy. Varsinkin, kun pystyin vielä saliin saapuessa liikuttamaan leikattavan jalan varpaita (puudutus ei ollut siinä vaiheessa vielä täydessä tehossaan). Tunsin vielä sen, kun jalkani luita liikuteltiin, mutta minulta kysyttiin sen verran usein tuntemuksia, että kun mainitsin asiasta, sekin asia korjattiin. Leikkauksen loppupuolella alkoi paleltaa sen verran, että ihan tärisin siinä leikkauspöydällä, mutta sain siihenkin lääkkeet suoraan, plus että peittoni alle laitettiin lämmintä ilmaa puhaltava tuubi.
Kaiken kaikkiaan leikkaus sujui tosi hyvin. Tosi pian leikkauksen jälkeen leikkaava kirurgi kävi vielä juttelemassa ja totesi, että kaikki sujui mainiosti ja että luiden asennot ovat nyt paremmat. Jalka on tällä hetkellä tukevassa kipsissä enkä saa edes koskettaa lattiaa kyseisellä jalalla. Ja onhan tuo kipeä! Mutta silti olen iloinen, että kaikki sujui näinkin hyvin.
