Nyt on homma pulkassa!

Ei siis pulkkailuun tarkoitetussa pulkassa (varsinkaan kun täällä ei varmaan sada vielä kuukauteen lunta), vaan että nyt se on siinä! Tänään oli taas vaihteeksi kontrolliaika lääkärille. Sitä ennen olin hermoillut ihan urakalla siitä, että mitäköhän tuo sanoo jalan kunnosta, koska edellisellä kerralla todettiin parantumisprosessin olleen hidasta.... Mutta ei!

"Näyttää hyvältä. Kaikki kunnossa."

WHAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tämä tarkoittaa sitä, että keväällä alkanut leikkausten ja kontrollien täyttämä prosessi on OHI. OHI!!! (Okei, käyn vielä tämän kuun loppuun asti fysioterapiassa varmuuden vuoksi. Mutta se on OHI!) Ja mitäkö tämä tarkoittaa? Tämä tarkoittaa sitä, että meikä pystyy viimein suunnittelemaan kunnolla tulevaisuutta! Mä pystyn suunnittelemaan Suomen reissuja!Ja kaikkea muutakin!

Musta alkoi tuntua siltä, että nyt mä oon tavallaan vapaa, sekä fyysisesti että psyykkisesti: fyysisesti siinä mielessä, että mä pystyn liikkumaan hyvin vapautuneesti (vaikka en vielä ihan pysty juoksemaan). Psyykkisesti asia on vaikuttanut siihen, että mulla silloin tällöin oli inhottava tunne siitä, että koin itsenä rammaksi, kun en päässyt mihinkään ja olin erittäin riippuvainen Ruusta (sekä parista muusta ihmisestä, jotka kävivät mua moikkaamassa. Muutenhän mä en nähnyt tai tavannut ketään).

(Ei löytynyt Tommi Läntisen versiota, mutta onneksi Riki Sorsa laulaa villistä ja vapaasta)

Vasen jalka on vielä sen verran turvoksissa, etten vielä ota siitä vertailuvalokuvaa, mutta aion ottaa sen ennen vuodenvaihdetta. Nyt voi sanoa, että ensi vuonna tulee olemaan kirjaimellisesti uudet kuviot ja uudet kujeet. 

 

P.S. Kun sain nähdä röntgenkuvan jalastani, ensimmäinen asia, mikä multa pääsi suusta, oli: "Onpa se nätti!" Lääkäri nauroi aidosti huvittuneena tälle kommentilleni, koska eihän siinä kuvassa näy muuta kuin luita ja muutama ruuvi. Mutta kun niiden luiden asento näytti niin normaalilta aikaisempaan verrattuna, niin sen takia kokonaisuus näytti niin söpöltä. :D

En halua odottaa!

Ihan hirveää on huomata, kuinka jo parin viikon mittainen "mitään-tekeminen" on vaikuttanut leikatun jalkaterän puoleiseen jalkaan. Mullan on tikkujalka! :( Ei siinä, tämä sama tapahtui myös tuon toisen jalan kanssa, mutta silti. On se vaan karsean näköinen. Vielä pitäisi 3 viikkoa jaksaa tätä tekemättömyyttä, niin pääsen taas juttusille lääkärin kanssa, joka silloin toivottavasti antaa mulle luvan aloittaa kävelemisen.

 Kuva otettu noin viikko sitten samana päivänä, kun kipsi poistettiin.

Mä niiiiiin haluan jo pihalle! Päästä kävelemään ja kokeilemaan taas lenkkeilyä. Oon jopa kuolastanut lenkkarimainoksia, koska tarvitsen uudet lenkkitossut. Täällä olis sitä paitsi tällä hetkellä aivan mahtavat lenkkeilykelit... myyh.

Nyt tyydyn katselemaan pihalle, kuuntelemaan mun tavanomaisinta lenkkeilymusiikkia ja laskemaan päiviä kontrolliin.

Leikkauspäivä

Se on nyt siinä! Vasen jalka on leikattu, vaivaisenluu jonkin verran suoristettu ja jalkapöytä muokattu tukevammaksi muutamalla ruuvilla. Vaikka jalka tuntuukin nyt ihan hyvältä (ei liikaa kipuja), niin oli eilinen kyllä aikamoinen tapahtuma.

Tällä kertaa mut leikattiin sen verran aikaisin aamupäivästä, että pystyin lähtemään kotiin samana iltapäivänä. Kymmenen tienoilla mut laitettiin valmiiksi (sain tässä vaiheessa rauhottavat) ja viemään kohtia salia, jossa mulle laitettaisiin puudutukset. Mutta hoitajilla oli sattunut jokin kömmähdys nimien kanssa ja ne toivat mut liian aikaisin saliin, joten ei kun takaisin osastolle odottamaan. Odotin ehkä reilun puoli tuntia, joten ei se sinänsä mikään ongelma ollut. Tapoin aikaa ottamalla torkut.

Vähän ennen yhtätoista pääsin lopulta saliin. Viime leikkauskerralla puudutuksen laittaminen oli sen verran tuskallista, että toivoin tämän kerran menevän vähän sujuvammin. No joo, ei menny niin kuin Strömsössä: ja kanyylin laittovaiheessa tuli ongelmia, kun anestesialääkärit eivät tahtoneet löytää mun kämmenselästä suonta. Lopulta yksi niistä otti kanyylin pois ja laittoi sen kämmenselän sijaan mun ranteen sivulle. Voi luoja miten se tuikkasi sormiin! Ei auttanut ollenkaan selkäydinpuudutukseen valmistautumista. Mutta joo, pienen järkytyksen jälkeen sitten vaan odoteltiin, että puudutus alkaa vaikuttaa, minkä jälkeen päästiin leikkaussaliin. Itse leikkaus sujui tällä kertaa ilman mitään isompia tai pienempiä yllätyksiä. Silloin tällöin tuntui hiukan hassulta, kun lääkäri porasi jalkaa, niin se tärinä tuntui mun alavatsassa. :D

Kun kaikki oli saatu kuntoon ja jalka laitettua kipsiin, päästiin heräämöön, missä hoitajat miettivät, pitäisikö mulle laittaa katetri, mutta sain onneksi vältettyä sen. Ikävä yllätys oli tosin se, miten pian mun jalkaa alkoi särkeä. Edellisellä kerralla leikkauksen jälkeen meni ehkä muutama tunti, kunnes mun jalka kipuili noin 4-5 viiden luokkaa (he käyttävät kipuasteikkoa 0-10, nolla ei yhtään kipua ja kymmenen sietämätöntä kipua). Tällä kertaa jo osastolle päästessäni jalkan kipu oli noin 6-7 luokkaa. Kipulääkkeiden ja sängyn asennon vaihtamisen  jälkeen tilanne jo vähän helpotti, mutta täytyy myöntää, että mua mietitytti, kuinka selviäisin loppupäivän kotosalla.

Edellisilta oli kieltämättä hitusen tuskallinen, mutta tänä aamuna vointi on ollut jo parempi. Vaikka jalkaan sattuu edelleen, pystyn kuitenkin nostamaan sitä ilman että tarvitsen ulkopuolista apua.

Olin myös turhaan huolissani siitä, kuinka jaksaisin kävellä ja tasapainoitella tuon jo leikatun jalan kanssa. Sen verran kipeä tuo kipsijalka on, että oon tyystinpä unohtanut, että oikea jalka olisi joskus ollut heikko ja melkein yhtä kipeä. :P

Nyt sitten vaan toipumaan mahdollisimman nopeasti...!

Jalasta ja vähän muustakin

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut vähän yhtä sun toista, etenkin terveyteen liittyen. Olen sen verran hyvin palautunut, että viimeinen fysioterapiasessioni oli melkein pari viikkoa sitten: Terapeutti kysyi silloin, miten edellinen viikko oli mennyt, ja kun kerroin juoksemisen ja hyppimisen sujuvan mainiosti, hän kysyi, että tarvitsenko enää häntä. Otin tiedon vastaan sekä iloiten, mutta myös hiukan suru puserossa. Totta kai olin iloinen, että olen kuntoutunut n. 1,5 kuukaudessa näinkin hyvin, mutta toisaalta taas pidin viikkottaisista tapaamisista terapeutin kanssa (kun en muuten oikein tapaa ihmisiä).

Mutta eipä siinä. Reippaasti olen yrittänyt mennä lenkille samaan tahtiin kuin ennenkin. Pari kertaa olen yrittänyt tehdä sprinttejäkin, mutta ne tuottavat jalkaan vielä kipua ihan siitä syystä, että leikatun jalan kenkä "hölskyy" jalassa. Tarttis kyllä uudet kengät, mutta kun jalat ovat täysin eri kokoa, niin vähän vaikea on lähteä mitään ostamaan. (Ennen leikkausta en muutenkaan ole löytänyt täältä kenkiä itselleni, kun ovat pirskatti vie niin kapeita. :-( )

Viime viikon loppupuolen treenamista haittasi tosin se, että sain allergisen  reaktion - hunajamelonista! Mulla ei ikinä ennen ole ollut ruoan kanssa mitään vakavampia terveydellisiä ongelmia ja olen aika hyvin pystynyt syömään kaikenlaista, niin tämä tuli yllätyksenä. Yhtenä iltana Ruun isä oli ostanut jälkiruokamielessä hunajamelonin. Kun olin syönyt loppuun melonisiivuni, kurkkua ja kieltä alkoi samantien kutittamaan ja polttamaan todella ikävästi ja yön aikana meni röörit ihan tukkoon. Seuraavana aamuna kurkku oli edelleen arka ja nokka vuoti kuin Niagaran putoukset. Ajattelin tosin ensin, josko flunssa oli yllättänyt. Toisaalta halusin varmistaa, oliko kyseessä allerginen reaktio, niin syötiin sunnuntai-iltana verkkomelonia (läheinen hedelmä hunajamelonin kanssa). Minulle riitti pelkästään yksi siivu: taas meni röörit tukkoon. Nyt osaan ainakin välttää kyseistä hedelmää hyvällä syyllä.

Mutta nyt se tärkein asia! Kävin taas kontrollissa sillä samalla lääkärillä, joka leikkasi tuon jalkani ja sovittiin, että jalkani leikattaisiin noin puolentoista kuukauden sisällä. Anestesialääkärin juttusille pääsen jo tänä perjantaina. Ainut ero viime kevääseen oli se, etten suoraan pystynyt vaikuttamaan leikkauspäivämäärään. Ehkä niillä on nyt ruuhkaa tai jotain.... Mutta leikkaus on kuitenkin varma juttu, ja olen siksi tyytyväinen. En ole edelleenkään pystynyt suunnittelemaan yhtään mitään isompaa asiaa (kuten Suomeen matkustamista), ennen kuin tämä jalkaprojekti on kokonaisuudessaan ohi.

Loppukevennys: Tämä samainen lääkäri naureskeli sitä, että kun täällä on niin vähän suomalaisia, että pystyn ihan rauhassa kiroilemaan suomeksi niin paljon kuin huvittaa eikä kukaan tajua mitään. Tämä lääkäri myös kiroili suomeksi samalla kun hän tutkiskeli mun jalkaa. Miten onkaan niin, että suomesta jää ensimmäisenä mieleen juuri kirosanat? :D

P.S. Jos ihmisillä on aikomusta matkustella jonnekin päin Eurooppaa ja kohteena sattuisi olemaan Hollanti, meillekin voi tulla. :)

Ruusuja mutta myös risuja (piikkien kera)

Mun oli tarkoitus kirjoittaa eilen mun kuntoutumisesta, mutta teen sen nyt tänään. Jos olisin kirjoittanut tekstin eilen, olisi se ollut täysin positiivinen. 

Keskiviikon terapiasessiossa otin nimittäin ensimmäiset hölkkäaskeleeni juoksumatolla. En pysty sanoin kuvaamaan sitä fiilistä, kun sessio oli ohi. Luulin nimittäin, etten pystyisi ottamaan juoksuaskelia vielä pariin viikkoon, mutta mitä vielä! Hölkkäsin yhteen menoon melkein 10 minuuttia ilman, että jalkaa olisi hirveämmin koskenut tai pistellyt. Tästä innostuneena (sekä minä että terapeutti) mun pitäisi käydä hölkkäämässä päivittäin edes vähäisen. Seuraava iso tavoite olisi sitten saada jalkaan niin paljon voimaa, että pystyisin taas hyppäämään. Se nimittäin tuikkasee vielä aika ikävästi jalkaan.

Kävin siis eilen tekemässä yhdistetyn kävely- ja hölkkälenkin, joka menikin suhteellisen mukavasti ottaen huomioon, että asfaltilla lenkkeily on niin erilaisempaa kuin että tekisi saman juoksumatolla. Jalkaankaan ei hirveämmin sattunut. Lihakset olivat vaan tosi hellänä.

Edellä mainitsemat jutut olisin siis kirjoittanut eilen. Nyt lisään tähän loppuun asian, jonka nimeän takapakiksi.

Todennäköistä on, että koska hölkkäily on vielä niin uusi juttu mun uudelle kropalle (uusi jalan muoto vaikuttaa myös muualla kehossa), niin mulla on keskikropan lihakset olleet vähän jumissa, ja tämä kostautui tänään jalkaprässissä: mulla ei ollut asento täysin kohdillaan ja jokin alaselän lihaksista teki pienen niksahduksen.

En pysty sanoin kuvamaan, miten paljon mua suututti. Mä olin ehtinyt edistyä jalan suhteen ihan huimasti näiden parin viikon aikana, ja sitten yks kaks pamahtaa selkä.

Kotiin tullessani otin esiin särkylääkkeet ja geelipussit, joita lämmitän tälläkin hetkellä. Taitaa jäädä tämänpäivän siivoukset tekemättä...

.....#¤#¤%#¤% kun kyrpii.

Pulpul ja varpahia

Ruu oli viime vuonna hommannut rannekkeen (jota käytämme yhdessä) paikalliseen uimahalliin, ja koska jalkani on jo tokkeentunut sen verran hyvää vauhtia, että päätettiin eilisaamuna lähteä polskimaan. 

Suurella ilolla polskin menemään altaassa sammakko-rinta-koiruli-tyylinäytteellä. Kyllä sitä potkiessa vielä huomaa, että täytyy pitää ajatus mukana mm. ojentaessa nilkkaa. Mutta kokonaisuudessaan tuntui aivan hirveän hyvältä päästää liikkumaan niin, että huomasi hengästyvänsä. Varmaan menen tässä joku päivä tällä viikolla ihan itsekseni pulikoimaan.

Kävelemässä käyn toki edelleen. Päivä päivältä yritän saada lenkkejäni pidennettyä, ottaen toki huomioon kivunsietorajat. Vähän ne askeleet saavatkin sattua, mutta siitä huolimatta yritän pitää askeleet oikeaoppisina välttäen turhia "kiertoja".

Treenaan myös päivittäin päkiöille nousua eli toisin sanoen varpailla seisomista. Huomaa kyllä, että oikean puolen päkiä- ja reisilihakset ovat vielä aika heikot ja väsyvät tosi nopeasti. Mutta päivä päivältä tuntuu myös vähemmän kipua jalassa. Ei mitään suuria hyppäyksiä, mutta pienen pieniä edistysaskelia.

Ja askelista tuli mieleen, onnistuin tänään tekemään ensimmäisen askeleen varpaillani! ....tein sen tosin taaksepäin, koska se oli paaaaljon helpompaa, mutta silti. :) :)

"Tervetuloa valokuvausstudioon!"

Näin minua siis tervehdittiin tänä aamuna, kun astuin sisään röntgenhuoneeseen. Juu-u, onhan se omanlaisensa "studio" sekin. :D Röntgenhoitaja oli muutenkin aikas hyvällä päällä: kehui rusketusta hyväksi kuvausta varten ja kyseli, mistä päin tulee niin erikoinen nimi, mikä mulla on.Lopulta saatiin kuviin ikuistettua se "sisäinen jalan kauneus." :P

Kuvista näkyi, että luutuminen on onnistunut oikein hyvin, mutta on vielä sen verran "pehmoinen" tuo jalka, että kävelyä pitäisi harjoitella. Lääkärin mukaan kävelen liikaa jalan ulkosyrjällä (mitä olen tehnyt ihan sen takia, etten joutuisi liikaa taittamaan ukkovarvasta, jotta se saisi parantua rauhassa). Mutta ei kait tässä. Hyvä juttu tässä on kuitenkin se, että nyt on lupa kävellä ja liikkua KUNNOLLA.

Lääkäri kirjoitti pari paperia, joista toisella saan hankittua kenkään tukea antavan lärpäkkeen, ja toisella pääsen fysioterapeutilla (huomenna menen heti!). Uudemman kerran menen näyttämään jalkaa parin kuukauden päästä.

Täytyy kyllä myöntää, että on tämä aika pitkäkestoista touhua.... mutta toivon mukaan tämä koko urakka on vaivan väärti ja että saan hyvät tassut!

P.S. Kävin juuri ensimmäisellä pienellä lenkillä (n. 10 min) totuttelemassa kävelyyn. Ihan mielettömän hienoa!

Ensiaskeleet

Ennen lääkärille menoa päätin ajella jalkateräni karvat. Koska jalkateräni oli aina suojattu (öitä lukuun ottamatta) tukisukan tyyppisellä rievulla ja jättitöppösellä, ei jalkani iho kohdannut samantyyppistä "kulutusta" kuin vasemmanpuoleinen jalkani, joten karvat olivat päässeet kasvamaan kiitettävän pitkiksi. Kutsuinkin itseäni puolijalkaiseksi hobitiksi. 

No joo, se siitä yksityiskohdasta. Tänään otettiin uudet röntgenkuvat.

Harmittaa, etten ottanut talteen röntgenkuvaa ennen leikkausta, mutta muistan suhteellisen hyvin, miltä se näytti. Isovarpaan puoleinen jalkapöydän luu (virallinen nimi taisi olla metatarsus), joka alkujaan sojotti tosi hurjasti ulospäin, on käännetty jonkin verran sisäänpäin ja samalla ukkovarpaani on myös suorempi. Ruuvien kohdalla odotettua luutumista on myös tapahtunut.

Ja huippua oli, että sain ottaa tänään ensimmäisen kävelyaskeleeni!!! Tosin, se tuntui ihan hirveälle. En kyllä olettanut, että se helppoa olisi ollut. Voiko muuta olettaakaan kuin kipua, jos ei ole ottanut yhtään kunnon askelta yli 7 viikkoon?

Ennen seuraavaa käyntiä joudun siis harjoittelemaan kävelyä uudestaan. En kuitenkaan saa kävellä liikaa, koska luutumisprosessi on vielä kesken. Liika jalan rasittaminen voisi vain aiheuttaa takapakkia toipumisessa ja päätymistä lähtöpisteeseen. Siksi en vielä luovu kävelysauvoista.

Sain myös ohjeeksi hieroa jalkaterääni ja tehdä varvasjumppaa. Isovarpaani on vielä jonkin verran jäykkä turvotuksen takia, joten sen liikuttaminen on ollut vaikeaa.

Oletin, että olisin saanut kävellä pikkaisen enemmän, mutta on tämäkin jo jotain. Nyt vaan pitää keskittyä harjoitteluun ja mahdollisimman pikaiseen toipumiseen, jotta voi sitten valmistautua samaan prosessiin uudestaan loppuvuodesta, kun vasen jalka leikataan. Huh-huh! 

Elefanttitöppönen

Lauantain kaatumisesta huolimatta kaikki näytti olevan kunnossa, kun kipsi eilen poistettiin. Vähän kammoksuen kyllä odotin, että mitä sieltä kipsin alta paljastuu. Jalka näytti minusta suht koht hyvältä. Turvoksissahan tuo on aikas reippaastikin, mutta sehän oli odotettavissa. Isoin yllätys minulle olivat itse leikkausarvet, sillä minusta ne olivat paljon siistimmät, mitä uskalsin odottaa. Sain myös nähdä röntgenkuvan jalastani, joka oli otettu leikkauksen aikana (ainakin näin oletin, sillä itselläni ei asiasta ollut mitään muistikuvaa). Minä jotenkin kuvittelin, että ne ruuvit olisivat olleet pienemmät, mutta ne olikin hirmu pitkät!

Päivisin käytän jalassa eräänlaista tukisukkaa (no, ei se kyllä varsinaisesti mikään sukka ole kun kummassakin päässä on reikä), jotta tuo turvotus pikkaisen helpottais. Sen lisäksi minulla on sellainen hassu paksupohjainen kenkä suojaamassa jalkaa, kun kipsi on poissa.

Isoin muutos on se, että jalka tuntuu paljon kevyemmältä. Inhottavinta kipsin kanssa oli se, että se oli sen verran raskas, että esim. nukkuessa oli vaikea löytää hyvää asentoa, sillä kipsi painoi jalkaterää todella ikäviin asentoihin.

Nyt minulla on myös lupa koskettaa jalalla maata, jee! Tosin tämä pitää tapahtua ainoastaan istualtaan, eikä jalalle saa laittaa ollenkaan painoa. Parin viikon päästä voin kokeilla tätä samaa pienen painon kera.

Ensimmäinen ilman kipsiä nukuttu yö meni tosi hienosti. Edelleen pidän jalkaa kohotettuna, mutta hyvän nukkumisasennon löytymiseen ja jalan tukemiseen ei tarvinnut kuluttaa enää sitä puolta tuntia. :D

Nukkumaan mennessä otan tukisukan ja kengän pois, mutta laitoin varmuuden vuoksi jalkaan ihan tavallisen sukan, etteivät tikit ottaisi kiinni kankaaseen. (Tikkejähän ei otettu pois, sillä ne ovat itsestään sulavia).

Ei tarvitse säikähtää tuota jalan punaisuutta. :D Se on ainetta, jota kirurgi käytti jalan puhdistamiseen leikkauksen aikana. Turvotuksesta huolimatta ero vasempaan jalkaan on huomattava. Kyllä siitä vielä hyvä ja nätti jalka tulee!

Paketissa

Kotosalla ollaan taasen! Onneksi ei tarvinnut viettää sairaalassa kuin yksi yö. Ja kokonaisuudessaan koko homma sujui hienosti ja suhteellisen kivuttomasti.

Inhottavin vaihe taisi olla se itse odottaminen. Mun täytyi olla sairaalassa jo puoli yhdeltätoista, mutta leikkaus itsessään oli vasta iltapäivällä kolmen nurkilla. Mutta kivoja ja hassuja juttujakin ehti tapahtua siinä välissä. Ensimmäinen hoitsu, joka otti viimeisimmät terveyteeni liittyvät asiat ylös, kysyi että olenko kreikkalainen. Hänen hämmästyksensä oli kohtalaisen suuri, kun kerroin olevani Suomesta.

Pienen keskustelutuokion jälkeen hän vei minut huoneeseen, jonka jaoin kahden muun potilaan kanssa, noin viisikymppisen miehen ja  (+/-)70-vuotiaan mummon kanssa. Jossain vaiheessa odotusaikaa huoneeseen tuli joku sairaalan henkilökunnasta juttelemaan mummelin kanssa niitä näitä, ja siinä samalla kysyi sitten omaa vointiani, johon totesin, että minulla on vielä leikkaus edessä. Taas tuli vastaan tämä "Mistä maasta tulet?"-kysymys, ja samalla tavalla vastaukseni herätti hämmennystä. "Olet siis Suomesta, vaikka sinulla on noin tummat silmät ja tumma tukka?!" Mutta kaikista huvittavinta oli se, että tämä mummeli kertoi, että kun hän oli pieni koululainen, hänen koulussaan kävi suomalainen vierailija, joka opetti heille Maamme-laulun. Ensi hän vain lausui sanat ääneen, ja kun kysyin, tietääkö hän melodian, niin sekin tuli tuosta noin vain! Erittäin hämmentävä aamupäivä, täytyy myöntää. :D

Ja kävihän siinä niin, että kun pari muuta hoitajaa saivat tietää, että olen Suomesta, niin alkoi metallimusiikista puhuminen. Ensimmäiset mainittavat olivat tietysti Stratovarius, Nightwish, Sonata Artica ja Children of Bodom. (Myöhemmin leikkauksen jälkeen luonani käynyt brasilialaissyntyinen fysioterapeutti (joka on myös nähnyt Nightwishin livenä) totesi, että Suomessa metallimusiikki on kyseisen maan pop-musiikkia, mikä oli kieltämättä aika hauska toteamus.)

Sitten koittikin se myöhäinen iltapäivä, kun mut laitettiin valmiiksi leikkausta varten. Täytyy kyllä myöntää, että kaikista inhottavin hetki kipujen kannalta oli selkäydinpuudutuksen laittaminen. Muutenkin vihaan neuloja ihan hirveästi. x_x Leikkaussaliin kun päästiin, niin silloin iski pieni paniikki, että kuinka tässä käy. Varsinkin, kun pystyin vielä saliin saapuessa liikuttamaan leikattavan jalan varpaita (puudutus ei ollut siinä vaiheessa vielä täydessä tehossaan). Tunsin vielä sen, kun jalkani luita liikuteltiin, mutta minulta kysyttiin sen verran usein tuntemuksia, että kun mainitsin asiasta, sekin asia korjattiin. Leikkauksen loppupuolella alkoi paleltaa sen verran, että ihan tärisin siinä leikkauspöydällä, mutta sain siihenkin lääkkeet suoraan, plus että peittoni alle laitettiin lämmintä ilmaa puhaltava tuubi.

Kaiken kaikkiaan leikkaus sujui tosi hyvin. Tosi pian leikkauksen jälkeen leikkaava kirurgi kävi vielä juttelemassa ja totesi, että kaikki sujui mainiosti ja että luiden asennot ovat nyt paremmat. Jalka on tällä hetkellä tukevassa kipsissä enkä saa edes koskettaa lattiaa kyseisellä jalalla. Ja onhan tuo kipeä! Mutta silti olen iloinen, että kaikki sujui näinkin hyvin.

Ruun mielestä kipsi ei riittänyt, vaan piti vielä lisätä pakkausmuovia. :D

Kohta katkotaan varpaita!

... tai no, ei nyt sentään varpaita.

Huomenna siis leikataan tuo oikean jalan vaivaisenluu. Täytyy kyllä myöntää, että jännittää.

Ajattelin, että pitäisi sitä kai tehdä semmoset "ennen-jälkeen"-otokset, niin voisi seurata, että miten projekti kehittyy, joten tässä alkukuva. Tästä se lähtee! :)

Mielten vuoristorata

Tuntemukset ovat olleet viimeisen kuukauden aikana aikamoista vuoristorataa. Todella monia asioita on tapahtunut. Aika monet näistä asioista eivät ole olleet kovin kivoja, minkä takia pelkästään se, että jaksaa ylipäätään yrittää, tuntuu hirveän vaikealta, tai pahimmillaan täysin turhalta.

No, onneksi sentään on edes jotain omalla tavalla hyvääkin. Äidin lähettämä aikainen syntymäpäiväpaketti oli todella ihana yllätys kaikkine Suomi-juttuineen. Sen lisäksi sain Ruulta Game of Thronesin kirjasarjan.

Sain myös eilen varmistettua ensimmäisen jalkaleikkauksen päivämäärän, maaliskuun 22. päivä.  Toinen tapahtuu toivon mukaan loppuvuodesta. Saan siis toivon mukaan vihdoin jalkani korjattua ja kivut hävitettyä.

Huono puoli asiassa on kuitenkin se, että leikkausten takia en pysty tänä vuonna matkustamaan minnekään. Vakuutuksesta huolimatta joudutaan maksamaan omavastuu (jonka hinta nousi tänä vuonna....jes) plus mahdollisesti muut kulut. Toisekseen, minut leikkaava ortopedi varoitti, että jalkani voi olla kipeä ja turvoksissa jopa puoli vuotta. Sen sitten näkee, kuinka käy....

*huokaus*

Taidan upottaa mieleni taas vaihteeksi kirjan lukemiseen ja Panda-suklaan syömiseen.



P.S. Jos kellään on halua matkustaa Hollantiin, meillä voi majoittua.

Ahdistaaaaa.....

Joululoma tuli ja meni.

Oli tosi ihanaa.

Paluu arkeen oli ahdistavampaa kuin luulin.

Aurinkokaan ei kuulemma paistaisi kuin vasta loppuviikosta... siis ehkä.

.
.
.
.
.
.
.
.
.

Joo-o.

http://www.youtube.com/watch?v=DJzdKl-K-Zc

Voisi katsella noita lomakuvia.

Kyllä tää tästä....