Tänään oli pakko laskea ja tarkistaa, olenko pysynyt hollannin alkeiskurssin lukujärjestyksen mukaan aikataulussa. Opiskelutahdin pitäisi olla suurinpiirtein 1 opiskeltava kappale per viikko, ja kaiken kaikkiaan noita kappaleita on 40. Totta kai sitä oli alussa erittäin motivoitunut, kun postisetä toi ensimmäiset kurssimateriaalit, mutta parin ensimmäisen viikon jälkeen iski pieni (SUURI) pettymys: Koko opiskelu tapahtuu etänä. Ei yhtään kontaktiopetusta. Kaiken joudut opiskelemaan itseksesi. Jos kysyttävää tulee, voi lähettää kysymykset kurssin tarjoajaan, josta joku sitten vastaa parin päivän päästä (Tämä "pari päivää" tuntuu olevan aika laaja käsite, sillä pahimillaan voi vastauksen odottamisessa mennä toista viikkoa). Mutta jostain se motivaatio on kaivettava esiin, kun ei niitä tehtäviä mun puolesta kukaan muu tee, yhyy! D:
Pahimman motivaation puutteen aikana, mikä oli ennen kurssin puoltaväliä, oli viitisen kappaletta kurssia jäljessä, mikä kyllä oli aika helskutin paljon. Yhden viikon aikana yritin ottaa tuota välimatkaa kiinni edes joten kuten, ja siitä edespäin oli tarkoitus skarpata vähän enemmän.
Tämän päiväisen laskutoimituksen jälkeen huomasin yllättäen, että olen TÄSMÄLLEEN aikataulussa! Wohoo!! Se onkin sitten toinen asia, miten paljon olen tällä välin oppinut. Kielioppi on suhteellisen hyvin uponnut päähän, mutta sanoja tahtoo edelleen unohtua. Seuraava iso urakka, joka kohtapuoliin pitäisi aloittaa, olisi käydä läpi kurssin alkuosan materiaalit ja ottaa muistiin kaikki virheet ja muut epäloogiset asiat, joita kappaleita lukiessa on tullut vastaan. Jopa jotkut kappaleissa käytetyt sanat tuntuvat olevan vanhentuneita, ainakin Ruun mielipiteen mukaan.
Vähän on tullut semmoinen olo, että olisiko sittenkin pitänyt harkita niitä pedagogiikan opintoja kulttuurin opintojen ohelle...? Äh, jossittelu on ihan tyhmää!
26. huhtikuuta 2012
19. huhtikuuta 2012
Uuttavanhaalainattua... sinistä?
Sain käyttööni elämäni ensimmäisen ihka oman läppärin. Aikanaan ensimmäisen läppärini hommasin yhdessä pikkuveljeni kanssa joskus yläasteaikana. Siinä kävi tosin lopulta niin, että läppärin omistajuus siirtyi vähitellen enemmän ja enemmän veljeni käyttöön, sillä en ollut siihen aikaan vielä niin nörtti, että olisin kauheasti ymmärtänyt koneiden päälle. Se siitä härvelin yhteishuoltajuudesta.
Pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon, ettei nykyinen läppärini täysin uusi ole. Poikakaverini Ruu päätti hommata itselleen uuden läppärin kaikkine herkkuineen, joten minä sain käyttöön hänen vanhan kannettavansa. Hän pitää sen verran hyvää huolta laitteistaan, että tämän vanhan kannettavan kuntoa voisi sanoa melkein uudeksi, tai ainakin erittäin hyvälaatuiseksi. Olen iloinen tilanteeseen, sillä käytin aikaisemmin pääosin Ruun pöytäkonetta, joka hienoista ominaisuuksista huolimatta meni aina silloin tällöin tilttiin ilman kunnon syytä.
Olen iloinen myös siitä, että nyt voin oikeasti istua jossain muuallakin kuin tietokonepöydän ääressä. Sen jälkeen, kun saimme Ruun kanssa järjestettyä huonekalut olohuoneeseemme, hän siirtyi läppärinsä kanssa sohvalle nauttimaan elosta, olosta ja pelaamisesta. Sohvalla istuminen kun oli niin paljon mukavampaa. Itse jouduin kököttämään nurkassa pöytäkoneen ääressä, mikä oli usein minusta tyhmää, koska jouduin istumaan koko ajan selin Ruuhun. Mutta nyt pääsee istumaan murusen viereen. Nyt sitten dataillaan vierekkäin, hah!
Voi ehkä vaikuttaa tyhmältä iloita siitä, että voi datailla jossain muualla kuin nurkassa. Mutta itse olen asiasta kovin iloinen. Ihan siitäkin syystä, koska se nurkkaus, jossa Ruun pöytäkone edelleen sijaitsee, on ajoittain aika pimeä, mikä teki koneen ääressä istumisesta tosi tympeää.
On vaihteeksi tullut kökittyä sisällä normaalia enemmän johtuen ulkoilmakeleistä. Melkein viikon verran on ollut mahdollista leikkiä pihalla Maija Poppasta ilman, että tarvitsisi sateenvarjoa. Sen verran kovat puhurit on täällä alavilla mailla.
Uusi läppärini ei muuten ole sininen, vaan musta punaisine reunuksineen. Aikas cool.
Pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon, ettei nykyinen läppärini täysin uusi ole. Poikakaverini Ruu päätti hommata itselleen uuden läppärin kaikkine herkkuineen, joten minä sain käyttöön hänen vanhan kannettavansa. Hän pitää sen verran hyvää huolta laitteistaan, että tämän vanhan kannettavan kuntoa voisi sanoa melkein uudeksi, tai ainakin erittäin hyvälaatuiseksi. Olen iloinen tilanteeseen, sillä käytin aikaisemmin pääosin Ruun pöytäkonetta, joka hienoista ominaisuuksista huolimatta meni aina silloin tällöin tilttiin ilman kunnon syytä.
Olen iloinen myös siitä, että nyt voin oikeasti istua jossain muuallakin kuin tietokonepöydän ääressä. Sen jälkeen, kun saimme Ruun kanssa järjestettyä huonekalut olohuoneeseemme, hän siirtyi läppärinsä kanssa sohvalle nauttimaan elosta, olosta ja pelaamisesta. Sohvalla istuminen kun oli niin paljon mukavampaa. Itse jouduin kököttämään nurkassa pöytäkoneen ääressä, mikä oli usein minusta tyhmää, koska jouduin istumaan koko ajan selin Ruuhun. Mutta nyt pääsee istumaan murusen viereen. Nyt sitten dataillaan vierekkäin, hah!
Voi ehkä vaikuttaa tyhmältä iloita siitä, että voi datailla jossain muualla kuin nurkassa. Mutta itse olen asiasta kovin iloinen. Ihan siitäkin syystä, koska se nurkkaus, jossa Ruun pöytäkone edelleen sijaitsee, on ajoittain aika pimeä, mikä teki koneen ääressä istumisesta tosi tympeää.
On vaihteeksi tullut kökittyä sisällä normaalia enemmän johtuen ulkoilmakeleistä. Melkein viikon verran on ollut mahdollista leikkiä pihalla Maija Poppasta ilman, että tarvitsisi sateenvarjoa. Sen verran kovat puhurit on täällä alavilla mailla.
Uusi läppärini ei muuten ole sininen, vaan musta punaisine reunuksineen. Aikas cool.
12. huhtikuuta 2012
Girl power!
Tässä muutaman päivän sisällä olen huomannut kuuntelevani yhä enemmän ja enemmän Värttinää (ne, jotka eivät nyt ole sattuneet tulemaan tämän yhtyeen kanssa kohdakkain, voivat lukea Värttinästä vaikka täältä). Minulla on hyvin hataria muistikuvia siitä, että äitini olisi soitattanut silloin tällöin Värttinää minun ollessani vielä pieni taapero (äitini soitatti Värttinän lisäksi paljon muutakin hyvää musiikkia, kuten Mikko Kuustosta, vuosikymmenten takaisia englanninkielisiä ikivihreitä sekä Freud Marx Engels & Jungia). Muistan joitakin Värttinän vanhoja kappaleita, mutta nimimuistini on laulujen suhteen erittäin surkea, enkä ole niitä vielä ainakaan youtubesta löytänyt.
Hassua minusta on se, etten ole aikaisemmin nuoruus- ja aikuisiällä (tai no... minä kyllä edelleen pidän itseäni ihan kersana, jos täytyy myöntää) mitenkään erityisemmin fanittanut kyseistä kokoonpanua. Parempi sanavalinta olisi varmaan, että en ole aikaisemmin kiinnittänyt bändiin huomiota. Olin kyllä tietoinen Värttinän olemassaolosta, mutta se jäi siihen.
En edes tiedä, mistä Värttinä-kipinä lähti. Minulla on joskus tapana etsiä youtubesta silloin tällöin lauluja ja/tai yhtyeitä, jotka tulevat sattumanvaraisesti minulle mieleen. Silti en muista, miten päädyin kuuntelemaan jotain Värttinän laulua. Ja sitten piti kuunnella seuraava Värttinän laulu... ja seuraava... ja seuraava...
Ihannoin sitä energiaa ja tunteita, jotka ovat niin helposti löydettävissä Värttinän laulajien Susanin, Marin ja Johannan laulannassa. Enkä pysty olla laulamatta mukana! Laulamisesta tosin tekee ihan hitusen haastavaa se, ettei karjalan murre oli mitenkään kauhean tuttua (siitäkään huolimatta, että äitini puolen isovanhemmat ovat lähtöjään Koiviston saarilta, jotka kuuluvat nykyään sen Venäjän puoleiseen Karjalaan).
Tykkään, tykkään ja kovasti tykkään Värttinästä.
Täytyy myöntää, että koti-ikävää Värttinän kuunteleminen ei kyllä helpota. Onneksi kesäkuun loppuun ei ole aikaa kuin kolmisen kuukautta.
Hassua minusta on se, etten ole aikaisemmin nuoruus- ja aikuisiällä (tai no... minä kyllä edelleen pidän itseäni ihan kersana, jos täytyy myöntää) mitenkään erityisemmin fanittanut kyseistä kokoonpanua. Parempi sanavalinta olisi varmaan, että en ole aikaisemmin kiinnittänyt bändiin huomiota. Olin kyllä tietoinen Värttinän olemassaolosta, mutta se jäi siihen.
En edes tiedä, mistä Värttinä-kipinä lähti. Minulla on joskus tapana etsiä youtubesta silloin tällöin lauluja ja/tai yhtyeitä, jotka tulevat sattumanvaraisesti minulle mieleen. Silti en muista, miten päädyin kuuntelemaan jotain Värttinän laulua. Ja sitten piti kuunnella seuraava Värttinän laulu... ja seuraava... ja seuraava...
Ihannoin sitä energiaa ja tunteita, jotka ovat niin helposti löydettävissä Värttinän laulajien Susanin, Marin ja Johannan laulannassa. Enkä pysty olla laulamatta mukana! Laulamisesta tosin tekee ihan hitusen haastavaa se, ettei karjalan murre oli mitenkään kauhean tuttua (siitäkään huolimatta, että äitini puolen isovanhemmat ovat lähtöjään Koiviston saarilta, jotka kuuluvat nykyään sen Venäjän puoleiseen Karjalaan).
Tykkään, tykkään ja kovasti tykkään Värttinästä.
Täytyy myöntää, että koti-ikävää Värttinän kuunteleminen ei kyllä helpota. Onneksi kesäkuun loppuun ei ole aikaa kuin kolmisen kuukautta.
10. huhtikuuta 2012
Sataa sataa ropisee...
.... tai sitten on vain muuten ollut kovin pilvistä kylmän tuulen kera. Ihan tyhmää. :(
Sen verran luontoäiti osasi kuitenkin antaa myöten juuri sillä hetkellä, kun meille saapui vieraita kaukaa Suomesta. Edes muutaman päivän ajan oli oikein pirtsakka keli, vaikka muutama isompi pilvenhattara yritti meitä uhkailla.
Ne hattarat onnistuivat uhkailuissaan sitten sen jälkeen, kun vieraat oli saateltu juna-asemalle kohti kotimatkaa.
Olen aivan varma, että nämä sateet ovat minun syytäni! Mitäs menin muutama viikko takaperin hihkumaan suomalaisille perheenjäsenilleni ja tuttavilleni, kuinka sitä onkaan jo voitu ottaa aurinkoa takapihan nurmikolla bikinit päällä.
Ei tullut koputettua puuta. Oppiipahan.
Sen verran luontoäiti osasi kuitenkin antaa myöten juuri sillä hetkellä, kun meille saapui vieraita kaukaa Suomesta. Edes muutaman päivän ajan oli oikein pirtsakka keli, vaikka muutama isompi pilvenhattara yritti meitä uhkailla.
Ne hattarat onnistuivat uhkailuissaan sitten sen jälkeen, kun vieraat oli saateltu juna-asemalle kohti kotimatkaa.
Olen aivan varma, että nämä sateet ovat minun syytäni! Mitäs menin muutama viikko takaperin hihkumaan suomalaisille perheenjäsenilleni ja tuttavilleni, kuinka sitä onkaan jo voitu ottaa aurinkoa takapihan nurmikolla bikinit päällä.
Ei tullut koputettua puuta. Oppiipahan.
2. huhtikuuta 2012
Jäätymispisteessä
Tällä kertaa ei puhuta kylmästä kelistä. Ehei, Hollannissa kesä on melkein täydessä vauhdissa (tosin Suomessa kuulemma takatalvi yllätti kulman takaa).
Tarkoitan jäätymisellä sitä, kun ei saa sanottua mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Eikä se ole kovin kivaa.
Poikakaverini sukulainen täytti vuosia ja hänen synttäreitään vietettiin viime sunnuntaina. Vain muutama ihminen koko lähisuvusta kykenee puhumaan englantia sujuvasti. Tästä syystä poikaystäväni suku keskustelee enimmäkseen keskenään, joten olen suurimman osan juhla-ajasta omissa oloissani.
Tällä kertaa yksi näistä sukulaisista kysyi minulta hollanniksi, miten hollanin kielen opiskelu sujuu. Olin häkeltynyt minulle osoitetusta yhtäkkisestä kysymyksestä ja yritin kuumeisesti keksiä tarpeeksi monipuolista ja "kirjavaa" vastausta. Sain kehiteltyä joten kuten muutaman fraasin, jotka kuulostivat ihan hyviltä omassa mielessäni. Aukaisin suuni, jotta voisin vastata ääneen....
"Hitaasti."
Yksi vaivainen sana. Sen jälkeen ei kuulunut mitään muuta.
Oli raivoissani. Omalle itselleni siis. Varmasti olisin voinut sanoa enemmän, mutta kun ei! En vain uskaltanut. Siinä mielessä on tyhmä olo, sillä poikakaverini kanssa pystyn puhumaan jo suhteellisen hyvin hollanniksi, vaikka välillä takeltelenkin (etenkin artikkeleiden käytön ja sanojen taivutusten kanssa).
Varmaan sitä pelkää, että muut nauravat jos ja kun teen virheitä, tai että kuulostan typerältä. Tiedän kyllä itsekin, että tuollaiset pelot ovat naurettavia ja niistä pitäisi päästä yli. En vain itse osaa niitä pelkoja heittää mäkeen. En ainakaan vielä.
Hollannin opiskelu jatkuu. Mielestäni luen jo aika sujuvasti yksinkertaisia tekstejä ja dialogeja hollanniksi. Jostain vahvuudesta en aio luopua, vaikka muut osa-alueet ovatkin takkuavaa sorttia.
Tarkoitan jäätymisellä sitä, kun ei saa sanottua mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Eikä se ole kovin kivaa.
Poikakaverini sukulainen täytti vuosia ja hänen synttäreitään vietettiin viime sunnuntaina. Vain muutama ihminen koko lähisuvusta kykenee puhumaan englantia sujuvasti. Tästä syystä poikaystäväni suku keskustelee enimmäkseen keskenään, joten olen suurimman osan juhla-ajasta omissa oloissani.
Tällä kertaa yksi näistä sukulaisista kysyi minulta hollanniksi, miten hollanin kielen opiskelu sujuu. Olin häkeltynyt minulle osoitetusta yhtäkkisestä kysymyksestä ja yritin kuumeisesti keksiä tarpeeksi monipuolista ja "kirjavaa" vastausta. Sain kehiteltyä joten kuten muutaman fraasin, jotka kuulostivat ihan hyviltä omassa mielessäni. Aukaisin suuni, jotta voisin vastata ääneen....
"Hitaasti."
Yksi vaivainen sana. Sen jälkeen ei kuulunut mitään muuta.
Oli raivoissani. Omalle itselleni siis. Varmasti olisin voinut sanoa enemmän, mutta kun ei! En vain uskaltanut. Siinä mielessä on tyhmä olo, sillä poikakaverini kanssa pystyn puhumaan jo suhteellisen hyvin hollanniksi, vaikka välillä takeltelenkin (etenkin artikkeleiden käytön ja sanojen taivutusten kanssa).
Varmaan sitä pelkää, että muut nauravat jos ja kun teen virheitä, tai että kuulostan typerältä. Tiedän kyllä itsekin, että tuollaiset pelot ovat naurettavia ja niistä pitäisi päästä yli. En vain itse osaa niitä pelkoja heittää mäkeen. En ainakaan vielä.
Hollannin opiskelu jatkuu. Mielestäni luen jo aika sujuvasti yksinkertaisia tekstejä ja dialogeja hollanniksi. Jostain vahvuudesta en aio luopua, vaikka muut osa-alueet ovatkin takkuavaa sorttia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)