Tällä kertaa ei puhuta kylmästä kelistä. Ehei, Hollannissa kesä on melkein täydessä vauhdissa (tosin Suomessa kuulemma takatalvi yllätti kulman takaa).
Tarkoitan jäätymisellä sitä, kun ei saa sanottua mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Eikä se ole kovin kivaa.
Poikakaverini sukulainen täytti vuosia ja hänen synttäreitään vietettiin viime sunnuntaina. Vain muutama ihminen koko lähisuvusta kykenee puhumaan englantia sujuvasti. Tästä syystä poikaystäväni suku keskustelee enimmäkseen keskenään, joten olen suurimman osan juhla-ajasta omissa oloissani.
Tällä kertaa yksi näistä sukulaisista kysyi minulta hollanniksi, miten hollanin kielen opiskelu sujuu. Olin häkeltynyt minulle osoitetusta yhtäkkisestä kysymyksestä ja yritin kuumeisesti keksiä tarpeeksi monipuolista ja "kirjavaa" vastausta. Sain kehiteltyä joten kuten muutaman fraasin, jotka kuulostivat ihan hyviltä omassa mielessäni. Aukaisin suuni, jotta voisin vastata ääneen....
"Hitaasti."
Yksi vaivainen sana. Sen jälkeen ei kuulunut mitään muuta.
Oli raivoissani. Omalle itselleni siis. Varmasti olisin voinut sanoa enemmän, mutta kun ei! En vain uskaltanut. Siinä mielessä on tyhmä olo, sillä poikakaverini kanssa pystyn puhumaan jo suhteellisen hyvin hollanniksi, vaikka välillä takeltelenkin (etenkin artikkeleiden käytön ja sanojen taivutusten kanssa).
Varmaan sitä pelkää, että muut nauravat jos ja kun teen virheitä, tai että kuulostan typerältä. Tiedän kyllä itsekin, että tuollaiset pelot ovat naurettavia ja niistä pitäisi päästä yli. En vain itse osaa niitä pelkoja heittää mäkeen. En ainakaan vielä.
Hollannin opiskelu jatkuu. Mielestäni luen jo aika sujuvasti yksinkertaisia tekstejä ja dialogeja hollanniksi. Jostain vahvuudesta en aio luopua, vaikka muut osa-alueet ovatkin takkuavaa sorttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti